28.8.2010

Kesän muistelua

Kirjoittelen kirjaimellisesti kädet kohmeessa eli on hyvin syksyinen fiilis. Olen parhaillaan Helsingin Kontulan nuorisokeskuksessa, jossa järjestetään Speedcubing Finnish Open 2010 -kisat (siis Rubikin kuutioiden pyörittelyä). Poikani on selvinnyt 3x3x3 ja 4x4x4 kuutioista huomisiin finaaleihin ja parhaillaan pyörittelee 5x5x5 kuutiota. Mutta täällä tilassa on tosi railakas tuuletus...

Kohmeisena katselin valokuvakansioitani ja löysin ihania kesänlämpimiä puutarhakuvia. Janica kyseli alkukesästä meidän lempikasvejamme ja kuvia katsellessani löysin yhden oman suosikin, pionin. Istutin kolme pionia puutarhaani toissa syksynä ja tänä kesänä jokaisessa oli lähes 30 nuppua. Kun muistin leikata kuituneet kukinnot heti pois, uudet nuput saivat virtaa aueta ja näin saimme nauttia kukkaloistosta todella kauan.





En mielestäni ole mitenkään erityinen viherpeukalo, mutta ihmeesti olen saanut kahdeksassa vuodessa polvenkorkuista rikkaruohoa kasvavan pihan eri näköiseksi. Tänä keväänä tein varsinaisen myyrän työn ja nostin kaikki kukkapenkit ylös, latasin tukevat satsit hevosen lantaa ja uutta multaa penkkeihin ja istuttelin kasvit takaisin paikoilleen. Tulosta syntyi ja kasvustot ovat rehoittaneet ennennäkemättömällä volyymilla.

Alkukesästä tein suihkulähdealtaan ympärille uuden pätkän kukkapenkkiä ja istutin siihen kesäpäivänhattua. Muuten tutut kukat saivat olla entisillä paikoillaan. Juhannuksen jälkeen istutimme 3-metrisen vaahteran alapihalle ja eikös juuri sen jälkeen alkanut kuiva kausi. Ensi keväänä näen, onnistuiko istutus vai kuivuiko puu pystyyn armottomassa kelissä.





Nyt pitäisi ryhdistäytyä pihan syysvalmistelujen suhteen. Lannoitukset ovat kesken ja ruohoa pitäisi edelleen jaksaa leikata. Kohta alkaa lehtien haravointi. Mukavia ulkopuuhia, jos ilmat suosivat.

- Leena

25.8.2010

Syksyinen luonto

Syksy saapuu pikku hiljaa, sillä sienet ovat tulleet lenkkipolun varteen.


Syksyn puolukkasatoa takapihan metsästä.


Tässä kuva kärpässienestä, joka loisti hehkeällä värillään.

Syksyisin terveisin Tarja Rantala.

Kesän aikana linssin eteen osunutta : )

Hei kaikille,

Yhdyn Marleenan kommenttiin upeista blogikuvista ja teksteistä, niitä on ollut mukava vilkaista silloin tällöin. Aina ne ovat saaneet hyvälle tuulelle. Upeita.
Seuraavassa "sillisalaattia" kesäkuukausilta. Ensin kuva joutsenista, jotka Tarjan kanssa bongasimme Seinäjoki Kokkola väliltä, matkalla liikunnansivuaineviikonloppuun.

Laulujoutsenia?




Vantaalla pihalla olen bongannut
sammakon, sen tavallisen "Sakun",
punaisen leikkitarjottimen vieressä kuvattu.










Alla kuva talon viertä tepastelevasta siilistä. Katjakin oli kesällä bongannut yhden : ) Ja kompostissa asustavasta kotilosta. Joku ehkä tietää mikä?


























Hieman eksootisempia lajeja kuvasin mökillä Sipoossa. Olisiko pohjanlepakko, joka eksyi mökiin sisään? Häätöpuuhissa en jäänyt lajimääritystä tekemään. (Näkyy kuvassa seinähirsissä roikkumassa, kello oli n. neljä yöllä, kuvattu salamalla umpimähkään pimeässä nurkassa.)





Meriharakat ovat etelässä kesympiä kuin pohjoiset serkut niistä kuvat rannalla ja kääntöpaikalta.




















Syksy taitaa tehdä tuloaan: näitä
kesäkuun peipposia, joita istui
alkukesästä
pihalamppujen päällä joskus pari yhdessäkin, ei ole näkynyt enää aikoihin.

Siinäpä "sillisalaattia" , nähdään pian
Minna

Elokuinen sieniretki Rukalla (tatit, rouskut ja haperot)


Lueskelin eilen tätä blogia ja täytyy sanoa, et aivan mielettömiä juttuja tänne on kirjoteltu ja miten hienoja kuvia! Ajattelin nyt tuoda oman korteni kekoon sienillä. Kuvassa olevat Koivunpunikkitatit löytyivät eilen meidän kotipihasta. Aloittelevan sienestäjän on hyvä aloittaa vaikkapa juuri tatteja keräämällä niiden helpon tunnistettavuuden johdosta. Helpoiten tatit tunnistaa lakin alapinnalla olevasta pillikerroksesta, josssa itiöt syntyvät. Usein tatit kasvavat jonkun puulajin seuralaisena, joka esiintyy myös tatin nimessä.

Punikkitatit ovat suurikokoisia, oranssin- tai ruskeanpunaisia tatteja, joilla paksun jalan pinnassa on mustaa nukkatupsua. Punikit kannattaakin kerätä pienikokoisina, koska isot ovat yleensä jo toukkaisia ja madon syömiä. Yök. Punikkitatteja löytyy koko Suomen alueelta, yleensä mänty- ja koivumetsistä. Punikkitatit ovat oikein maukkaita ruokasieniä,kunhan muistaa kypsentää huolella. Käsittelyvaiheessa sienen väri usein muuttuu mustaksi, mikä ei kyllä makua muuta. Viereisessä kuvassa on Männynpunikkitatti, jonka lakki on tummenpi kuin Koivunpunikkitatin. Punikkitatteja on noin 10 erilaista, mutta täällä Rukalla tapaa oikeastaan vaan männyn-sekä koivunpunikkitatteja. Molemmat ovat 2 tähden sieniä, joka tarkoittaa hyvää ruokasientä!

Kuvassa näkyy tattien pillikerros lakin alapuolelta. Tämä pillikerros on useimmiten pehmeä ja paksu. Pillistön väri on kullekin lajille ominainen. Punikkitatteilla pillien suuaukot ovat pienet ja jopa samettisen pehmeät.




Voitatti on usein keskikokoinen, lyhytjalkainen, satoisa ja maukas ruokasieni. Voitattikin on 2 tähden ruokasieni. Voitatin lakki on puolipallomainen, vaalean-tai tummanruskea. Paksumainen pintakelmu irtoo helposti. Pintakelmu on todellakin nimensä mukaan voimainen, josta lika ei meinaa sieniharjalla lähteä millään pois. Pillistöä (lakin alapuolella) peittaa valkoinen, kalvomainen suojus, joka sienen kasvaessa repeää ja jää renkaaksi jalan yläosaan. Voitatti esiintyy usein mäntyjen lähellä, polkujen ja teiden reunoilla. Esiintymäpaikat ovat aika samanlaiset kun keväisillä korvasienillä.

Vasemmalla kuvassa on kangastatti, joka esiintyy laajalti ympäri Suomea. Se on 2 tähden ruokasieni. Parhaimmillaan kangastatti on pienenä, jolloin se ei ole vielä toukkainen. Kangastatti on paksu ja tukeva. Sen lakki on kupera, kellanruskea. Pillikerros on vihertävän ruskea, kosketellessa ja sientä käsitellessä se muuttuu siniseksi. Jalka on kellanruskea, tasapaksu ja sileä.






Rouskut ovat yleisiä metsäsieniä, jotka muodostavat sienijuuria eri puiden kanssa. Niille kaikille yhteinen ominaisuus on helposti murtuva malto. Malton leikkuupinnoilta tihkuu matiaisnestettä. Kuvassa oikealla kangasrousku, jota esiintyy täällä Rukalla todella paljon. Kangasrousku on pieni piparkakun ruskea sieni. Sen lakki on usein kupera tai laakea. Lakin pinta on sileä ja kuiva ja lakin keskellä on terävä nipukka, jonka tuntee sormella. Kangasrouskun jalka on ontto. Kangasrouskuja tulee ryöpätä eli keittää ruunsaassa vedessä 10 minuuttia ennen käyttöä ja huuhdella huolella. Rouskuista saa erinomaisia suolasieniä. Meillä niitä on jääkaapissa yksi astiallinen talvea varten.
Vasemmalla kuvassa on haaparouskuja, jotka ovat 3 tähden sieniä, eli herkullisia ruokasieniä, kunhan muistaa ryöpätä sienet n. 5 minuuttia runsaassa vedessä ennen käyttöä. Valitettavasti haaparouskua ei täältä meiltäpäin hirveästi löydy. Haaparouskun lakki on violetinharmaa, sen malto on paksua ja valkoista kuten kangasrouskullakin. Haaparouskun jalka on myös ontto.















Haperot ovat sukua rouskuille ja nimensä mukaan rakenteeltaan hauraita, helposti murtuvia. Haperoilla ei ole maitiaisnestettä kuten rouskuilla. Isohapero on kookos ja kirkkaanpunainen sieni. Lakin punainen pintakelmu haalistuu helposti sadesäällä, kuten alla olevassa kuvassa näkyy. Sen muut tuntomerkit ovat valkoiset heltat, pitkä valkoinen jalka. Isohapero kasvaa kangasmetsissä. Isohapero on 3 tähden herkullinen ruokasieni ja sopii hyvin esimerkiksi pitsaan ja se onkin valittu vuonna 2009 vuoden sieneksi!


Keltahapero on myös 3 tähden herkullinen ruokasieni, joka elää kosteissa varjoisissa metsiköissä, jossa se on helppo bongata. Sateen jälkeen se pomssataan esiin, ja nuorena sen lakki on kupera. Lakki on keltainen, vanhemmiten se haalistuu, heltat ja jalka ovat valkoiset. Tämäkin sieni kannattaa poimia nuorena, muuten toukat on yleensä jo käyneet asialla.


Joskus rauhallisella sieniretkellä voi metsässä kohdata kantavan nisäkkään, jonka tuntomerkit ovat tiukka ärisevä ääni, hidas lähes lyllertävä liikkuminen, pyylevä keskirunko, raskas tuhina ja suuri eksymisvaara tai harhailu jos jää ilman lajitovereitaan. Usein kuitenkin vaaraton, jos
ruokitaan säännöllisesti.
Kukas se siellä meidän talon kulmalla jo odotteli kun saavuille kotiin.. Manu valmisti rouskuista suolasieniä. Eli aluksi ryöppäsi sienet ja sen jälkeen laittoi vuoroin sieniä ja suolaa astiaan, jossa puristimella sienet painetaan tiiviiseen ja säilytetään jääkaapissa. Suolasienistä voi talven aikana valmistaa ihanaa sienisalaattia (sipulia ja smetanaa/creme fraichee) nam. Tatit paistettiin ja pakastettiin. Haperot paistettiin ja tehtiin sienipitsaa!!

15.8.2010

Perseidejä bongaamassa



Tähtitaivas on kiehtova, mutta en ymmärrä siitä juurikaan. Kemian päivien yhteydessä joku opetusmateriaalikauppias esitteli minulle tähtitaivaskiekkoa, jonka avulla voisi etsiä tähtikuvioita. Suunnittelin sellaisen ostoa syyspimeiksi, mutta en ole vielä sitä tehnyt. Viestimet kehottivat nyt elokuun alussa seuraamaan vuosittaista "meteorisadetta", joka tänä vuonna olisi erityisen vilkas. Aloin kaivata kiekkoa, mutta päätin yrittää ilman ja menin ulos yhden aikaan yöllä. Taivas oli pohjoisen suunnasta melkolailla kirkas vielä tähänkin aikaan. Siitä huolimatta saatoin havaita vaaleiden viirujen vilahtelevan taivalla. Yhden hyvin kirkkaan tähdenlennon havaitsin pääni yllä. Mielenkiintoinen kokemus, mutta mennee aikaa ennen kuin tähtitaivaan ilmiöitä osaa ihailla. Oppilaiden kanssa tällainen voi todella olla haastavaa, sillä he saattavat odottaa melkoista ilotulitusta niihin hyvin tottuneena. :)

Kokosin hieman faktaa perseideistä ja löysin myös hyvän linkin tänävuonna otettuihin kuviin Ursan meteorijaoston blogissa ja Aamulehdessä.

Perseidejä näkyy miltei koko mätäkuun ajan. Maksimi on 12. tai 13. elokuuta. Nopeita ja kirkkaita meteoreja voi parhaimmillaan näkyä tunnissa 70 kappaletta - tänä vuonna peräti sata tunnissa. Niiden oletettiin saapuvan Perseuksen ja Kassiopeian tähtikuvioiden välimaastosta, odotettiin näkyvän erinomaisesti koska nyt tänä vuonna ajnakohtaan sattui uusikuu eikä Kuun valo häiritsisi liikaa.(Perseuksen ja Kassiopeian välimaasto löytyy em. iltana klo 23 koillisesta noin 40 asteen kulmasta.)

Outi

12.8.2010

Heijastumia

Ihan pakko pieni muistiinpano kirjoittaa eilisiltaisesta retkestämme lähimetsän retkeilypaikalle. Kun liikkuu pienten lasten kanssa, on mahdotonta kokea sitä hiljaisuutta, josta eilen nautin suunnattomasti. Olin liikkeellä vain rakkaimpani eli aviomieheni kanssa. Hän kaikesta puheliaisuudestaan huolimatta osaa joskus olla hiljaakin. ;)

Ilma oli todella tyven ja se tuntui iholla lempeän leppoiselta. Peilityyntä lammenpintaa rikkoivat vain vesimittareiden liikkeistä syntyvät pienen pienet renkaat. En olisi ihan heti arvannut, että miettisin fysiikaalisia ilmiöitä keskellä metsää. Tyyni lammenpinta pisti miettimään heijastumista. Oli mielenkiintoista katsella veden pintaa "eri syvyyksiltä". Vesimittareiden renkaat ja veden pintaa kauniisti rytmittävät vesikasvien (laji jäi tällä kertaa määrittelemättä) lehdet olivat kaunista katseltavaa, mutta entäs sitten kun tarkensi katseensa katsomaan veden pinnan "läpi" kauas sen heijastamaan taivaaseen. Sepä vasta oli rauhoittavaa! Tuli mieleeni aivan vasta Leif Wedoen "Miksi pilvet eivät putoa?"-kirjasta lukemani teksti, jossa neuvottiin, kuinka peilin kautta otettavista valokuvista saa tarkkapiirteisiä. (Kirja antaa "luonnollisia selityksiä arkipäivän ilmiöille".) Kameran objektiivi tarkentuu sille etäisyydelle, missä sen tarkennuspiste kohtaa ensimmäisen pinnan ja peiliä kuvatessa se tarkentuu peilin pintaan. Jos siis otat kuvan peilin kautta ja kamerasi on kymmenen sentin etäisyydellä, mutta kuvattava kohde metrin päässä peilistä, kamera tarkentaa kymmenen sentin päähän vaikka kuvattavaa kohdetta pitäisi tarkastella kahden metrin ja kymmenensentin etäisyydeltä. Mielenkiintoista! Lammen pintaan palatakseni jäin miettimään, onko tuo luonnollisen syvyysvaikutelman toistaminen mahdollista kuvataiteen keinoin. Digitaalisesti tuotetut 3D-kuvat voisivat toteuttaa tuon, mutta olisiko se mahdollista käsin...?!?

Rantaheinikon kahinaa ihmettelin kunnes silmiini osui sudenkorento. Ihmeellisiä nuokin otukset, joista tietoni olivat hyvin heikonlaiset ja ala-asteen sudenkorento dokumenttiin pohjautuva. Jotain sieltä oli todenperäistäkin jäänyt mieleen, kuten vuosia kestävä elinvaihe veden alla. Maanpinnalla sudenkorentojen ikä vaihtelee tunneista kuukausiin. Hmmm... Ihmiset äkkiä ajattelemme, että ne syntyvät vasta kuoriuduttuaan ja lentoon lähdettyä. Ne kuitenkin elävät täyttä elämää petoina vedenkin alla. Sudenkorennot ovat aina viehättäneet minua ja ilahduin löytäessäni suomalaisen sudenkorentoseuran. Tiedä vaikka joskus niukan opiskelijatalouden ohitettuani innostuisin liittymään seuraan ja tämä blogimerkintäni muistuttakoon minua siitä. :)

Marjoista on vielä sanottava pari sanaa. Näimme retkeilypaikan ympäristössä viidenlaisia syötäviä marjoja: joulukkaa, variksenmarjaa, mustikkaa, puolukkaa ja muurainta. Viimeisestä emme tosin tehneet yhtään marjahvaintoja vaikka suolammen reuna oli täynnä kasvin lehtiä. Puolukka alkoi jo punertaa ja sinimustat marjat olivat kaikki aivan poimintakelpoisia.

Eläinhavaintoja noiden vesimittareiden ja sudenkorentojen lisäksi tein lähinnä linnuista. Korkealta puusta lentoon lammen toiselta reunalta lähtenyt isokokoinen lintu saattoi lentoasentonsa perusteella olla sepelkyyhky. Suon läheisellä vanhahkolla hakkuuaukealla olen tavannut niitä aiemminkin, joten olettamukseni on vahva. Kotiapäin pyöräillessäni kiinnitin huomiota ojanpientareen pusikoista lentämään lehahtelevaan pikkulintuun. Se lensi aina hetken matkan päähän edellemme ja pysähtyi taas kunnes jälleen lehahti edellemme. Iltayön hämärässä sen väritystä oli vaikea erottaa hiekkatietä vasten, mutta olettaisin sen olleen pajulintu. Tässä vaiheessa haluaisin jostain kunnollisen lintuoppaan - harmi, etten ostanut sitä lintu-cd:tä, jota ihailin luontokeskuksessa vieraillessamme.

Minusta tuntuu, että olen tämän yllin myötä alkanut ajatella aivan yksinkertaisten arkipäivän ihmettelyiden merkityksen ja aivan lähiympäristönikin merkityksen. Ja seuraavaan retkeen!

Outi

11.8.2010

Kalkkunoiden elämää

Hei taas!
Kesäkuun alussa mieheni osti viisi kalkkunan poikasta, joista aioin ottaa hetimiten kuvia tänne blogiin, mutta kuinkas kävikään. Opiskelukiireiden keskellä unohdin koko asian, joten nyt nämä kaverukset ovat jo paljon suurempia kuin alkukesästä. Todennäköisesti yksilöistä kolme on urosta ja kaksi naarasta. No varmuuden saa syksymmällä, kunhan ne kasvavat lisää. Toiveissa on saada myös kalkkunan munia, joita voi käyttää tavallisen kananmunan tapaan. Tosin ne ovat lähes kaksi kertaa kananmunan kokoisia kooltaan.

Lapset hoitavat niitä innoissaan ja ovatpa ne kesyyntyneetkin niin paljon, että ottavat ruokaa kädestäkin. Ne ovat myös todella persoja marjoille. Itseäni kohtasi yllättävä näky, kun menimme lasten kanssa keräämään punaherukoita. Kaikki marjapensaiden alaoksat ammottivat tyhjyyttään. Jäljellä oli vain pelkät marjaripset. Marjat olivat kadonneet "parempiin" suihin! Tulikin kiire kerätä loppusato
talteen, jotta itsekin saisi talven varalle jotain.

Kalkkuna ei ole kovinkaan kaunis lintu. Erikoisuutenahan linnulla on paljas pää ja kaula, jotka alkavat punoittaa todella paljon, kun lintu on vihainen tai pelästunyt. Pää muuttuu myös silmien takaa sinertäväksi ja lintu "naksahtelee" suullaan. Samoin nokan yläpuolelta alkaa roikkua "heltta", joka voi venyä aikuisella kalkkunalla useita kymmeniä senttejä pitkäksi.

Syksyllä saamme toivon mukaan herkutella kalkkunan munilla, joita naaraat alkavat munia. Munat ovatkin lähes kaksikertaa kananmunan kokoisia, joten niissä riittääkin syömistä vähän enemmän!
Kalkkunoiden elämästä kerron enemmän toiste ja laitan toki kuvia lisää, kunhan ne ovat taas kasvaneet! Ukkokalkkunat ovat todella komeita, kun ne pörhistävät pyrstösulkansa oikein kunnolla levälleen. En ole vielä saanut sitä komeutta ikuistettua kameraan, mutta eiköhän senkin aika vielä tule!

Tällaista elämää täällä maaseudun sydämessä!
-Eeva_

Jatkoa Tankarin risteilylle





Hei taas!
Tyrnipensaat ovat kuin puita, mutta marjoja niissä ei näkynyt. Lienevätkö olleet koiraspuoleisia yksilöitä! Myös hilloja oli vain vähän kirkon kupeella, mutta saimme kuitenkin suumme makeaksi maistellessamme niitä. Ja kyllä niissä oli aivan oikea hillan maku. Tosin kunnon korpihillan makua ei mikään voita!




Vattuaika on ollut parhaimmillaan ja niitähän ollaankin kerätty todella paljon talven varalle. Löysimme perheeni kanssa yhden hyvän kasken, joka oli täynnä vattupuskia ja lähes kaikki marjat olivat kypsiä. Tämän kesän helteet ovat kypsyttäneet vatutkin melkein kaikki yhtä aikaa. Useimmiten niitä voi poimia kolmisen viikkoa, kun ne kypsyvät hiljalleen vähän kerrallaan, mutta tänä kesänä on ollut todella kiire kerätä niitä. Vattu on ns. päivän marja eli sitä ei voi kerätä raakana ja ylikypsät tippuvat maahan, joten sitä pitää poimia päivittäin ja näin ollen sitä kyllä riittää jokaiselle poimijalle! Lapset ovat olleet myös mukana keräämässä niitä, joten ämpärit täyttyvät vinhaa vauhtia. Koordinaatteja ei passaa laittaa tänne blogiin, jotta marjapaikka pysyisi vain perheemme tiedossa;-)


Ja tässäpä vähän saalista marjareissulta!


Tämän kesän vatut ovat todella hyvälaatuisia ja suuria, eikä vattumatojakaan ole juuri lainkaan!

Yhdeltä vattureissulta löysin todella muhkean toukan mustikan varvulta. Olin juuri pomimassa mustikoita, kun silmiini osui todella pullea ja kaunis toukka, jota oli vaikea huomata mustikan varresta, koska se oli niin samanvärinen. Lapset ottivat toukan mukaan ja kotona katsoimme perhoskirjasta, minkähän perhosen toukka se mahtoi olla ja meidän havaintojemme mukaan kyseessä olisi riikinkukkokehrääjän toukka. Nyt toukka on koteloitumassa ja innolla odotamme, tuleeko kotelosta päärynänmuotoinen, kuten perhoskirja väittää!



Tässä vähän mittasuhteita toukan koosta. Se oli lähes tulitikkulaatikon mittainen ja halkaisijaltaan ainakin 1 cm:n mittainen.

Muutama vuosi sitten meidän tillipenkissä oli useita kymmeniä ritariperhosen toukkia, jotka olivat todella pulskia ja upeanvärisiä. Silloin ajattelimme, että seuraavana kesänä saamme nauttia suuresta määrästä ritariperhosia, mutta toisin kävi. Emme nähneet ainuttakaan ritariperhosta seuraavana kesänä. Liekö talvehtiminen epäonnistunut tai jo koteloituminen.

Kyllä luonto on moni-ilmeinen ja ihmeellisen kiehtova maailma! Pienellä ihmisellä riittää katsottavaa, kuunneltavaa ja ihmeteltävää joka päivä. Myös rajuista ukkosista olemme saaneet "nauttia" tänä kesänä. Alkuviikosta oli todella raju ukonilma, jota kesti puolesta yöstä pitkälle aamuyölle asti.

Luonnonihmeisiin hurahtaneena...
- Eeva-

Pienristeily Tankariin


Hei kaikki laikolaiset!

Terveiset täältä Pudasjärven suunnasta. Kesä on kulunut huristaen eteenpäin helteiden ja virkistävien sateiden saattelemana. Eipä ole täällä blogissakaan ehtinyt kirjoittelemaan kertaakaan. Muutaman kerran olen käynyt lukemassa teidän muiden innokkaiden ympäristöhavainnoista ja mielenkiintoisia havaintoja olettekin tehneet!

Tuossa heinäkuun puolessa välissä kävin rakkaan aviopuolisoni kanssa lomailemassa Länsi-Suomessa ja kävimme myös tutustumassa Tankarin saareen Kokkolassa. Ilma oli aurinkoinen, mutta merituuli oli edelleen todella kylmä tällaiselle sisämaan vilukissalle. Saaristossa tuulee aina ja muutenkin saaren eli Tankarin luonto oli karua, mutta omalla tavallaan kaunista. Siellä oli jo hilla eli lakka eli suomuurain eli muurain (rakkaalla marjalla on monta nimeä!) kypsää! Uskomatonta, että hilloja kasvaa noinkin karulla saarella. Tosin sitä kasvoi vain saarella olevan kirkon läheisyydessä. Myös tyrnipensaita oli saarella. Nämä Suomen C-vitamiinipitoisimmat marjat ovat todella aromikkaita ja herkullisia. Tänä kesänä ei vain tänne Pudasjärvelle tullut hilloja kovinkaan paljon, ei ainakaan meidän vakiopoimintapaikoillemme.

Tekniikka tässä vielä tökkii, vika on kyllä käyttäjässä! En saa tähän tekstiin lisättyä enää kuvia hilloista ja tyrnipensaista, vaikka kuinka yrittäisin:-(

Terveisin Eeva

Mustikkametsässä

No niin, nyt se sitten tapahtui mitä olen pelännyt jo vuosia. Törmäsin sitten kyykäärmeeseen, kun olin mustikoita poimimassa., muutama viikko sitten. Viimeksi olen nähnyt elävän kyyn metsässä n. 30 vuotta sitten. Liikun metsässä ja marjastan mielestäni paljon, mutta olen onnistunut välttelemään lierot otukset näin kauan.
Sen verran ehdin nähdä, että käärme oli kyy ja aika pieni. Se lähti kyllä yhtä vilkkaasti kuin minä, mutta ei huutanut mennessään niin kuin minä. Onneksi marjaämpäri oli sen verran iso, että marjasaalis ei kaatunut. Puistatti ja pelko valtasi mielen pitkään. Nyt keräilen rohkeutta, josko vielä marjastamaan uskaltaisi.
Monet ihmiset ovat kertoneet, että ovat tänä kesänä tavanneet käärmeitä edellis kesiä enemmän. Mikähän lie syynä? Kuuma, kuiva kesäkö?

8.8.2010

Lapin reissu

Olen aina vain haaveillut matkaavani Suomen Lappiin. Nyt päätimme toteuttaa haaveen ja käydä pienellä tutustumisreissulla. Ensi kerralla viivymme kauemmin! Perheen rutiinien lomassa Lapin reissulla osui silmään monia mukavia luontohuomioita, joita sieltä läksimme hakemaankin. Matkassamme oli myös niin pikkuista väkeä, että kunnon vaeltamiset tms. jätettiin suosiolla toiselle kertaa. Ikävä kyllä käsillä oli niin paljon muuta pideltävää, että kaikesta ei tullut otettua kuvia. Jokunen kuva hieman sieltä täältä tuli räpsäistyä ja tässä hieman antia niidenkin myötä.

Aivan aluksi minun on mainittava ja talletettava muistiin näin kirjoittamalla se ihmeellisen ihana asia kuin luontokeskukset. Suomi on "täynnä" kovin mielenkiintoisia luontokeskuksia, joihin kannattaa tutustua esim. www.luontoon.fi sivuston kautta. Näissä viipyminen on täysin maksutonta ja niiden anti voi olla jopa huikea. Olen muistini mukaan vain kerran aiemmin poikennut suomalaiseen luontokeskukseen jossain Kuusamon liepeillä. Tämän kertainen tuttavuuteni, Koilliskairan luontokeskus, tarjosi upouuden dokumenttifilmin Urho Kekkosen kansallispuiston elämästä - matkailusta ja arjesta. Mukaansa tempaava filmi toi esille niin retkeilyn saloja kuin alueen elinkeinoa, poronhoitoa ja luontotutkimusta. Luontokeskuksen pysyvä näyttely oli mielenkiintoinen mm. täytettyine eläimineen ja niiden ääninäytteineen. Pienoismalli entisajan peuranpyydystämisestä oli vaikuttava. Vaihtuva näyttely kertoi maamme petolinnustosta, mutta siihen en valitettavasti ehtinyt perehtyä. Puolisoni ja tyttäreni kehuivat sitä loistavaksi. Luontokeskukset ovat oivallisia kohteita lastenkin kanssa matkustavalle. Niiden läheisyydessä kiertää yleensä helppokulkuisia ja lyhyitä retkeilyreittejä, joista mekin selvisimme kiertämän kolmen kilometrin Koppelo-lenkin.



Tuon reitin varrella nautin yhdestä maailman kauneimmista sävelistä: puron solinasta. (kts. lasteni kuvaama video) Olipa mukava myös maistaa tuota lähteestä tulevaa vettä: pehmeää ja aromikasta ;) Lapsille oli kokemus kauhaista vettä purosta ja hörpätä sitä suoraan suuhun. Jokin jäi mieltäni kaihertamaan: mitä kaikkea näkisikään, jos kulkisi läpi kansallispuiston aina rajaseudulla sijaitsevalle Korvatunturille. Minä teen sen vielä!

Maisemat Lapissa ovat sellaiset, että ne täytyy saada nähdä ja kokea toistekin. Näin lämpimänä ja kosteana kesänä ne kuulemma olivat ehkä tavallista rehevämmät. Silti niissä oli jotain minun mielenmaisemaanikin sopivaa. Saariselältä Ivaloon kulkeva tien reunamilla olevat karut tunturit siellä täällä kasvavine minimittaisine vaivaiskoivuineen viehättivät. Olen aina pitänyt kauas näkemisestä. En niinkään veden yli vaan maata pitkin. Pohjanmaalla olen nauttinut latomeristä, mutta minua on häirinnyt ihmisen jälki maastossa. Karuilla tuntureilla oli mahdollista katsoa hyvin kauas luonnontilaista luontoa ihaillen. Seuraavan kerran haluan kulkea tien Inarista Kittilään Pokan kautta. Kuulin, että siellä ympäröivä luonto olisi vieläkin kauniimpaa!

Pysähdyimme tavallisesti jokien rannoille. Minulla on jokia kohtaan hyvin kunnioittava suhde. Olen kasvanut järven rannalla eikä niissä seisova vesi pelota. Virtaavan veden maata muovaava ja sen mukaansa tempaava voima tekevät minut nöyräksi. Pidän uimataitoa erittäin tärkeänä kansalaistaitona ja olen vahvasti sitä mieltä, että veden kanssa ei ole leikkimistä. Tarkistin huolellisesti pysähtymispaikkojemme rannat ja olin ehkä vähän vauhkokin siitä, missä paikoissa lapsilla oli lupa liikkua. Sodankylän Sattasessa ranta oli matala ja siellä koin ensimmäisen maisemakokemukseni: tyyni joenpoukama ja horisontissa kohoavat vaarat/tunturit. Siinä maisemassa lepäsi mieli.



Ivalojoen leirintäalueella lähiranta oli hurjan syvä. Laiturin päässä oli jo neljä metriä syvää. Onneksi kävelymatkan päässä oli joenpoukama, jossa matalaa riitti. Asuntovaunussamme käytiin iltasella alakouluikäisten poikien kanssa hyvin mielenkiintoista keskustelua jokiuomien muodostumisesta. Innostuivatpa pojat piirtelemään paperille erilaisia skenaarioita luonnollisista muodostumista ja ihmisten vaikutuksista.

Tuolla Ivalojoella mietimme sitä, mitä ihmisen sopii luonnossa tehdä ja mitä ei. Yksi pohdinnan aiheuttaja oli joelle ilmestynyt vesikrossaaja. Kyllä osaa moottorikelkasta kuulua törkeän kova ääni, kun sillä huristellaa pitkin jokea! Toisaalta näky oli jännittävä. Luontoa voi kuluttaa kovin monella tavalla. Vaeltaminenkin kuluttaa sitä etenkin ihmismassojen innostuessa siitä. Inarissa kiipesimme Karhunpesäkivelle ja mietimme, oliko sinne rakennetut sadat porrasaskelmat markkinamiesten vai vihreähattuisten idea. Joka tapauksessa matkailu on alueen elinkeino ja luontokohteita ympäröivät luonto pysyy hyvänä, jos ihmiset ohjataan käyttämään yhtä ja samaa polkua.



Asuinpaikkamme läheisyydessä Kokkolassa on Karhupesäkivet ja lapsia ihmetytti, miksi meidän piti lähteä sellaista katsomaan monen sadan kilometrin päähän. Inarin pesäkivi on mielenkiintoinen kohde. Se on suuri siirtolohkare, jonka sisällä on suuri onkalo, joka on ymmärtääkseni muodostunut hiidenkirnujen tapaan. Siirtolohkare seisoi rinteessä niin päin, että sen alareunan ali kontaten pääsi puikahtamaan kiven sisään. Olihan se jännää! :D



Reissumme oli liian lyhyt, mistä kertoo se, ettemme ehtineet saada yhtään kalaa. Unohdimme alkeelliset kalastusvehkeemme kotiin ja ostimme matkalta yhden onkivavan. Paluureissulla jossain Porttipahdan ja Lokan tekojärviä yhdistävän joen varrella pysähdyimme iltapalalle ja nakkasimme siiman veteen. Yksikään kala ei napannut, mutta paikalta poistumassa ollut pariskunta antoivat lapsillemme kalastamansa ahvenet. He aikoivat nauttia nappaamansa hauen iltapalakseen. :) Nostan olematonta hattuani poikani kolmosluokan opettajalle, sillä hän oli opettanut poikaani niin, että tämä opasti minua ahvenen preparoimisessa. Itse hän ei tohtinut kalaan tarttua, mutta neuvoa osasi. Viidesluokkalainen tyttäreni heitti kaikki iljetysajatuksensa jokeen ja tarttui ahvenesta ja preparoi toisen kalan äitinsä mallin mukaan. Täytyypä tarkistaa jossain vaiheessa, kuinka oikeaoppisesti asian hoidimme, mutta väliäkö sillä oikeastaan, kun ahvenet on isän maustamana ja paistamana herkuteltu!



Pari eläinkuvaakin tuli napattua. Lapset nappasivat porosta lähikuvan - tämän lähemmäksi ei poro antanut tulla.



Ja Tankavaaran kultakylän saluunan lampussa kyhjötti ymmärtääkseni tiltaltti.



Kiitänkin jälleen suunnattomasti www.luontoportti.net sivustoa. Se on auttanut minua tämän tiltaltin ja monen muunkin lajin tunnistamisessa, kuten Sattasen varressa kuvatun huopaohdakkeen tunnistamisessa:

terv. Outi

P.S. Kahdeksanhenkisen perheen karavaanarielämän tunnelmista kertonee viisimetrisessä asuntovaunussa nelivuotiaan valittava kommentti kaikkien muiden tuhistessa unten mailla: "Mä en haluu nukkua yksin..."

4.8.2010

Hei, tässä tietoa tuosta perhosesta, jonka ikuistin elokuun 1. päivänä. Se on NEITOPERHONEN

Neitoperhosen siipien kärkiväli on n. 4–5 cm ja se on hiukan nokkosperhosta suurempi. Neitoperhonen on yläpuolelta huomiota herättävä perhonen, taustaväri on syvänpunainen ja jokaisessa siivessä on iso ja värikäs silmätäplä. Alapuolelta lajin siivet ovat tasaisen mustat. Lennossa perhonen näyttää enemmän mustalta kuin punaiselta.
Levinneisyys ja lentoaika
Neitoperhonen on Suomessa tulokaslaji, joka on vasta 1960-luvulta lähtien alkanut esiintyä maassa. Pitkään satunnaisesti tavattu harvinainen laji on nykyään yleinen Etelä-Suomessa, viime vuosina laji on ollut lentoaikanaan yksi yleisimmistä päiväperhosista. Levinneisyyden raja kulkee suunnilleen Vaasa–Kuopio-linjalla, pohjoisemmaksi mentäessä lajia esiintyy harvemmin.
Neitoperhonen lentää kahdessa sukupolvessa, ensimmäinen keväällä jopa maaliskuusta kesäkuuhun ja toinen sukupolvi heinäkuun lopulta jopa lokakuulle.
Elinympäristö ja elintavat
Neitoperhonen on tyypillinen kulttuuriympäristöjen perhonen, se elää pihapiireissä, puutarhoissa ja istutusten lähettyvillä. Keväällä ensimmäisen sukupolven naaraat munivat munat, jotka kesän aikana kehittyvät toukiksi, koteloituvat ja kuoriutuvat syksyllä toisen sukupolven aikuisina. Aikuinen yksilö talvehtii, usein vajoissa, autotalleissa tai muissa ulkorakennuksissa.
Ravintokasvi

Neitoperhosen toukkia
Neitoperhosen toukat ovat monofageja ja syövät nokkosta (Urtica). Aikuinen yksilö syö kukkien mettä, esimerkiksi pietaryrtin ja ohdakkeiden kukat vetävät niitä puoleensa. Neitoperhoset saattavat myös syödä puiden mahlaa tai mädänneiden hedelmien käynyttä mehua.
Haettu osoitteesta http://fi.wikipedia.org/wiki/Neitoperhonen

Terv.merja

1.8.2010





Hei ja mukavaa elokuun alkua!

Muutaman sadepäivän jälkeen metsästä löytyi jo mukavasti keltavahveroita, kanttarelleja. Pistetään ne pannulle illansuussa: voita, sipulia, pippuria ja tilkka kermaa lisäksi...eipä parempaa herkkua voisi leivälle laittaa!

Samaan aikaan kun perkasin sieniäni, lenteli ympärilläni isohko perhonen. Väreiltään kuin nokkosperhonen mutta kooltaan isompi ja kauniinpi, jopa? Siivissä silmät katsomassa ja ehkä pois pelottamassa...täytyy hakea sille nimi jostakin...

Nautinnollista kesänjatkoa kaikille!

Merja